Queenies place

No niin. Viimeksi olin siis todella positiivisella mielellä ja halusin uskoa siihen, että sillä keinolla voisin vaikuttaa johonkin… No, en tiedä onko siinä perää, ehkä onkin, mutta kyllä välillä iskee vaan todella epätoivoinen fiilis koko lapsiasiaan. Onko tässä mitään järkeä? Mutta niin se varmaan menee. Välillä on parempia päiviä, välillä valtaa epätoivon tunne. Sellaista vuoristorataa mennään. Pääsääntöisesti fiilikset ovat kuitenkin olleet nyt paljon paremmat kuin pitkään aikaan.

Olen käynyt vyöhyketerapiassa sekä saanut homeopaattista “lääkitystä”, joka on auttanut ainakin sen verran, että kuukautiskierto on normalisoitunut. Muutenkin se on auttanut jollain lailla siihen, että osaan ottaa koko asian rauhallisemmin. Olo on jotenkin tyyni. Se on jo paljon. Olen kaksi kertaa käynyt 3 kerran hoitosarjassa ja nyt alkoi kolmas hoitosarja. Tämän jälkeen hoidot omasta tahdostani loppuvat, tai ainakin niissä pidetään tauko. Olen päättänyt hetkeksi ainakin antaa koko asian olla. Vauva ei nyt kuitenkaan ole ehtinyt tulla niin, ettei mun tarttis mennä välillä töihin, joten voin ihan hyvin ruveta valmistautumaan taas töihin paluuseen ja unohtaa vauvahaaveet hetkeksi. Ehkä parempi niin, koska tuntuu, että tämä asia on jo saanut liian suuret mittasuhteet. Se on liikaakin jo ajatuksissa koko ajan ja se alkaa olla kuluttavaa. En vaan jaksa sitä enää ja yritän keskittyä enemmän siihen, että olen onnellinen tuosta yhdestä ihanasta ipanasta, joka meille on suotu.

Kaikenlaista tässä on nyt ollut, kuten siis tämä naimisiin meno Löysin aivan ihanan vintage-mekon netistä, jonka sain itselleni lopulta. Se oli täydellinen, harmaa 50-luvun pitsimekko ja siinä kelpasi astella avioon! <3 Se oli ihana päivä, vaikka mentiin todella pienellä kokoonpanolla ja tarjottiin vain kakkukahvit meillä kotona sen jälkeen. Mutta juuri sopivan pientä ja intiimiä.

Pikkuveljeni sai juuri toisen lapsen ja sitä ollaan tänään menossa katsomaan. Ihanaa päästä hypistelemään sitä pientä kääröä, kun ei sitä muistakaan miten pieniä nuo ovat. Ihan näillä näppäimillä syntyy myös mieheni siskon kolmas lapsi, joten vauvoista ei tule olemaan lähipiirissä pulaa. Hoidan sitten niitä, kun ei omaa kuulu Mutta mistä sitä tietää, jos onkin tarkoitus, ettei meille tule enempää lapsia? Ja syy siihen selviääkin vasta myöhemmin. Uskon kuitenkin jollain tasolla siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Voi olla, että tälläkin on jokin tarkoitus. Ja jos meille on tarkoitettu vielä toinen lapsi, niin se tulee kyllä sitten kun sen aika on. Mutta sitä aikaa kun ei oikein etukäteen voi tietää. Ehkä siksi onkin turha kantaa tätä asiaa koko ajan harteillaan, koska en pysty kauheasti asiaa jouduttamaan, vaan se tapahtuu sitten kun on sen aika ja kun kaikki palat loksahtavat kohdalleen. Tai sitten ne palat on sellaiset, että huomaammekin, että on parempi ettei lapsi tullutkaan siitäkin huolimatta, että me sitä niin toivoimmekin. Mikä sitten on oikea tapa ajatella asiaa? En tiedä, mutta hetkeksi ainakin asia saa jäädä taka-alalle…

Olin ihan varma, että tämä koko sivu olisi jo suljettu, kun edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt niin pitkä aika… Mutta näköjään edelleen täällä ollaan. Nämä pari kuukautta on kulunut niin nopeasti, ettei perässä ole meinannut pysyä. Tosin paljon on myös tehty ja nähty lomailun ohessa.

Alku kesästä virisi ajatus hoitovapaan jatkamisesta, kun ei se toinen lapsikaan ollut ilmoittanut tulostaan. Tarkoitus oli palata töihin nyt elokuun alussa, mutta ajatus siitä tuntui niin ahdistavalta, että rinnassa puristi jo iso “möykky”, kun ajattelinkin asiaa. Lopulta puhuin asiasta mieheni kanssa ja onneksi hän oli samoilla linjoilla ajatuksieni kanssa ja päätimme, että jään vielä vuodeksi kotiin. Se päätös oli suuri helpotus. Yllätyksekseni ahdistus ei edes tullut töihin paluusta, vaan lapsen täysin vieraalle ihmiselle hoitoon viemisestä. Jotenkin tuntui, ettei ollut vielä sen aika. Niin reipas kun tuo pieni mies onkin. Onneksi pakottavaa tarvetta töihin menolle ei ollut, vaikka rahallisesti tämä ei ollut kauhean kannattava päätös. Mutta toimeen tullaan ja mistään tarpeellisesta ei onneksi ole pulaa.  Ehkä jostain tulee vastaan kiva keikkahomma, jota voisin välillä tehdä pienen lisäansion saamiseksi. Se helpottaisi ainakin vähän ja voisi tehdä ihan hyvää itellekin

Toinen lapsi ei tosiaan edelleenkään ole ilmoittanut tulostaan. Taitaa vuoden päivät odottelua kohta olla takana… Akupunktio toi parit kuukautiset ajallaan, mutta kolmannen hoitokerran jälkeen kuukautiset tulivat kaksi viikkoa möhässä. Sitten lähdimme lomailemaan, joten hoidot jäivät siihen. Ajattelin vielä kokeilla vyöhyketerpiaa, koska eräs tuttava opiskelee alaa ja tekee vielä toistaiseksi ilmaisia hoitoja koulua varten. Jos kuukautiskierto saataisiin edes normalisoitumaan. Varasin tosin jo ajan gynekologillekin. Jospa selviäisi missä vika? Vaikka toivon edelleen, ettei mitään hormoneja tarvitsisi alkaa popsia, vaan tasapaino palautuisi itsestään pikkuhiljaa.

Olen alkanut miettiä myös omien ajatuksien vaikutusta asiaan… Sain anopilta lainaksi kirjan: Muuta ajatuksesi, muuta elämäsi. Sen idea perustuu siihen,että voisimme omalla ajattelullamme muuttaa hyvinvointiamme ja jopa parantaa sairauksia. Okei, saattaa kuulostaa ihan huuhaalta, mutta olen sitä mieltä, että siinä saattaisi olla jotain perääkin. Itsekin monesti olen ajatellut lapsiasiaa negatiiviselta kannalta tyyliin: “ei se lapsi kuitenkaan tule” ja “minussa on vika ja kroppa ei toimi, niin eihän mitään lasta voi tullakaan”. Paras ystävänikin sanoi kerran että: “Etkö vois vaan ajatella, että sä olet hyvä tyyppi ja ansaitset olla onnellinen?” Niin… kai sitä voisi niinkin ajatella Jos lapsiasiaakin lähestyisi siltä kantilta, että mulla on oikeus toivoa ja haluta sitä lasta ja toimisin myös sen ajatuksen pohjalta. Saattaisi olla, että se toimisi paremmin kuin negatiivinen ajattelu? Ja ehkä tämä ajatus ainakin herättää mussa toivon, että vielä olisi keinoja ja se tuntuu lohdulliselta. Elän mielummin toivossa, kuin maani myyneenä luovuttajana.

Kesään ja lomaan mahtui paljon ihania asioita. Mieheni mm. kosi minua Nyt valmistelemme hyvin, hyvin pienimuotoista vihkimistä ja kahvitusta lokakuulle. Olen todella onnellinen siitä. Olen yrittänyt metsästää jotain kivaa vintage-mekkoa, joka kävisi käyttöön myöhemminkin. Vielä olisi monta vintageliikettä katsastamatta. Mutta en ota asiasta mitään stressiä, vaan ostan mekon, jos sellainen hyvä löytyy. Tekee ihan hyvää, että olen saanut myös vähän jotain muuta ajateltavaa Ihana loma on nyt kuitenkin ohi ja normaaliin arkeen palattu, tästä kesästä jää kuitenkin ihanat muistot koko perheelle ja ne kantavat varmasti vielä pitkälle syksyyn. Siellä meitä odottaa yksi ehkä elämämme ihanimmista päivistä <3

Avainsanat: kosinta, positiivinen ajattelu, vaihtoehtohoidot

Jaa… Onpa aika taas vierähtänyt. Ehkä lopetan ajan kulumisen ihmettelyn joka kirjoituksen alussa ja totean, että kirjoitan tänne kun ehdin, eli tällä hetkellä melko harvakseltaan. Näyttää siltä, että tästä blogista tuli jonkin asteisista lapsensaantivaikeuksista kärsivän vuodatuspaikka. Mutta se on tän hetkinen tilanne, joten olkoon sitten niin.

Tosiaankin saimme jälleen uusia vauvauutisia ja keneltäpä muulta, kuin tältä ystäväpariskunnalta, joka vähän puheli tuossa taannoin lisääntymishaluistaan. Olen todella onnellinen heidän puolestaan, mutta tottakai se hieman taas kirpaisi… Ja että 3 kuukauden yrittämisen jälkeen. Mutta olen päättänyt olla välittämättä muiden vauvauutisista ja olla iloinen kaikista uusista tulokkaista. Niin kuin olenkin! On aivan turhaa ruveta miettimään sitä, miksi jollain toisella tärppää paremmin. Sillä varmasti saa itsensä entistä enemmän lukkoon. Pakko vain myöntää se tosiasia, etten ole kaikkein helpoiten sikiävää sorttia

Olen käynyt nyt pari kertaa akupunktiossa anopin suosituksesta ja hoidot jatkuvat edelleen. Ainakin kuukautiset ovat nyt tulleet ajallaan, mikä on ihan positiivista. Jospa sillä saisi ainakin hormonitoiminnan normalisoitumaan. Se olisi kaikkein tärkeintä, että kroppa edes toimisi oikealla tavalla. Ilmeisesti keltarauhashormonin tuotanto on ollut puutteellinen ja sitä yritetään hoidoilla korjata. En halua mennä lääkäriin asian kanssa, koska luultavasti mut pumpattaisiin vain täyteen ylimääräisiä hormoneja, enkä halua sekoittaa mun elimistöä enää yhtään enempää. Jos asia saadaan kuntoon luonollisin keinoin, olen enemmän kuin tyytyväinen. Jos ei, niin sitten ainoa apu on aika… Hormonitoiminta palautuu normaaliksi varmasti jossain vaiheessa joka tapauksessa. Kauan se sitten vie, niin sitä on vaikea sanoa.

Edellisen kerran elimistö on ollut näin sekaisin ehkäisypillereiden lopettamisen jälkeen. Silloin palautuminen normaaliin tilaan vei 1 1/2 vuotta. Niin sekaisin pillerit mun elimistön pisti. Silloin päätin, etten enää ikinä koske pillereihin. Olisi pitänyt arvata, ettei mikään ylimääräinen hormoni sovi mun kehoon, ei missään muodossa. Luulen, että tälläkin kertaa kyse on siitä. Nyt vaan kyseessä oli hormonikierukka, joka asennettiin puoli vuotta synnytyksen jälkeen. Siitä asti kaikki on ollut pielessä. Ensin ongelma oli kierukka, joka ei sopinut minulle lainkaan. Lopulta 8kk kärvisteltyäni jatkuvien vatsakipujen ja vuotojen kanssa, otatin sen viimein pois. Siitä asti myös oma hormonitoimintani on ollut sekaisin. Joten, ehkä vain totean, että kaikki ylimääräinen hormoni on minulle pahasta, oli sitä sitten miten vähän tahansa. Minulle kun väitettiin, ettei kierukalla ole mitään samanlaisia vaikutuksia kuin pillereillä, koska hormonipitoisuus on niin paljon pienempi. Mutta jokainen varmaan reagoi niihin eri tavalla ja mun elimistö ilmeisesti on erityisen herkkä kaikelle ylimääräiselle.

Joten tässä sitä nyt ollaan, hormonitoiminta sekaisin, eikä tietoa kuinka kauan sen normalisoituminen vie aikaa… Sekin on ihan selvää, että niin kauan kuin elimistö ei ole ennallaan, on turha odotella uutta raskautta alkavaksi. Eli ensin pitäisi saada se puoli kuntoon. Nähtäväksi jää auttaako akupunktio siihen?

MIeheni kanssa juteltiin ystävien vauvauutisista ja tietenkin kerroin pienestä harmistumisesta meidän tilanteen suhteen. Mieheni totesi että, mun pitäisi vaan olla ajattelematta koko asiaa. Oikeassahan hän siinä on, mutta en vain tiedä miten? Kyllä ajatus pyörii mielessä koko ajan, eikä mulla ole mitään keinoja sulkea sitä pois mun ajatuksista täysin. Varmasti se vie välillä liikaakin huomiota ja sitä elättelee koko ajan turhaa toivoa, vaikka hyvin tiedän, että vauva tulee kun on tullakseen ja paremmin varmaan, jos vain osaisi olla liikaa miettimättä asiaa. Oman lisänsä soppaan tuo parin kuukauden päästä alkavat työt, jotka ahdistavat suunnattomasti. En haluaisi palata ja viedä pientä poikaa päivähoitoon vielä. Se painaa mieltä ja aiheuttaa varmasti myös jonkin asteista stressiä. Jos sitten etsin uuden työpaikan, pamahdan varmasti paksuksi heti kun nimet on sopparissa Mutta ehkä en mieti sitä, vaan yritän löytää mielekkäämmän duunin ja sopeudun tilanteeseen. Aika näyttää sitten, mitä tulevaisuudella on vielä tarjottavana…

Avainsanat: akupunktio, hormoni, raskaus

No meillä ei ainakaan ole uutisia Ironisinta tässä tilanteessa on ehkä se, että hetki edellisen kirjoituskerran jälkeen, mieheni sisko ilmoitti odottavansa heidän kolmatta lastaan… Ja muutaman hassun kuukauden yrittämisen jälkeen! Tietenkin aluksi se tuntui vähän ikävältä, mutta minkäs teet? Ei sitä lasta voi pakottaa tulemaan. Viikko tämän uutisen jälkeen veljeni ilmoitti heille olevan tulossa perheenlisäystä. Se tuntui jo epätodelliselta ja tietenkin mietin miksi kaikki muut saavat niitä vauvoja juuri nyt?

Jollain tasolla olin ehkä miettinyt, että koska meille lapsi on ollut tervetullut pidempään kuin näillä muilla, niin meidän olisi myös pitänyt olla ensimmäisinä kertomassa vauvauutisia. No, niin ei siis käynyt ja muilla tärppäsi ennen meitä. Eipä tarvitse ainakaan sitä enää miettiä… Eräs vielä lapseton ystäväpariskunta tässä puheli myös, että josko alkaisi olla aika lisääntyä? Eli yritystä taitaa silläkin suunnalla olla. Ja luultavasti hekin ehtivät ennen meitä, vaikka vasta miettivät ääneen asiaa Vaikka toisaalta, mitä sitten? Eihän lasten teko ole mitään kilpajuoksua, että kuka tässä ehtii ensin ja kellä tärppää parhaiten. Kyllä lapsi on kuitenkin aina lahja, eikä ainakaan meille mikään itsestäänselvyys.

Kävin jo ilmoittamassa töihin paluustani sorvin ääreen elokuussa. Päätin vielä kesän jatkaa hoitovapaata, niin voidaan vielä yhdessä perheenä lomailla ja tehdä ehkä jotain mukavaa. Sitten ei tarvitse hetkeen kuin haaveilla lomista… Se on minusta vähän hassua, että kun äiti hoitovapaalta palaa töihin, niin hänellä ei ole mitään lomia. Vaikka se nimenomaan pehmentäisi töihin paluuta ja lapsen päivähoidon aloitusta huomattavasti. No, joka tapauksessa minulle uusi pomo ilmoitti, etten pääse enää samalle osastolle jolla työskentelin ennen äitiyslomalle jäämistä. Tämä ilmoitus oli viimeinen sinetti oikeastaan sille, että työpaikan vaihto on edessä syksyllä. Mutta nyt ei ole mitään menetettävää, kun ei ole niitä lomiakaan… Sitten pitäisi vain keksiä mitä se uusi työ olisi?? Ainakaan vuorotyötä en enää haluaisi tehdä, vaan olla vapaalla silloin kuin muukin perhe. Osasto jolla työskentelin olikin ainoa syy, miksi edes harkitsin jääväni vanhaan työhöni. Nyt kun sekin tuli selväksi, niin siellä ei pidättele enää mikään. Ja ihan hyvä niin, sen verran on ahdistanut paluu sinne. Mutta ehkä pomon ilmoituksen oli tarkoituskin repiä mut irti siitä paikasta lopullisesti? Ei siis muuta kuin uutta uraa etsimään! Katsotaan sitten mitä musta vielä “isona” tulee…

Haaveissamme siintää toinen lapsi… Näin on ollut jo jonkin aikaa, mutta en ole halunnut suurta mölyä asiasta pitää, koska pelkään että toiveet eivät toteudu, jos ne sanoo ääneen. Vanha uskomus kai sekin? Lapsi sopisi kuvioon senkin takia, että voisin jatkaa hoitovapaata suoraan uuteen äitiyslomaan töihin palaamatta. Olen kuitenkin joutunut toteamaan sen tosiasian, ettei lasta voi pakottaa tähän maailmaan omia suunnitelmia toteuttamaan. Ne tulevat, kun hetki on oikea. Joten olen jo tottunut ajatukseen, että palaan töihin syksyllä ja poika aloittaa päivähoidon, sillä selvä. Onhan se huono syy haluta lasta, ettei töihin tarvitsisi mennä. Mutta eihän se tietenkään ole perimmäinen syy.

Ensimmäinen lapsi ei ollut itsestäänselvyys, silloinkin toive oli ollut ilmassa pidemmän aikaa ja lopulta, kun vain päätin luovuttaa koko asian suhteen huomasinkin ilokseni odotuksen alkaneen. Lisäksi lääkäri oli joitain vuosia aiemmin todennut kroppani toimivan sillä saralla sen verran säästöliekillä, että luultavasti ilman apuja en koskaan saisi lapsia. Toisin kuitenkin kävi ja raskaus alkoi kuin alkoikin ilman apukeinoja. Luultavasti tällä kertaa käy niin, että kun olen palannut töihin, uusi tulokas ilmoittaakin tulostaan. Sitten kun kaikki stressaaminen töihin paluusta on ohi ja tietenkin toive siitä, että lapsi ilmoittaisi tulostaan ennen kuin ehdin palata työelämään.

Tilanne on nyt kuitenkin toisenlainen kuin aiemmin… Tein negatiivisen testin, kun kuukautisia ei viikkoon kuulunut. Toivo pienestä elämän alusta tietenkin nosti päätään jo ensimmäisen myöhästyneen päivän jälkeen ja kun se jatkui pidempään, päätin tehdä testinkin, joka osoittautui pettymykseksi. Kuukautisia ei kuitenkaan ole kuulunut ja pelko kropan toiminnan lamaantumisesta nostaa jälleen päätään… Jo monen vuoden ajan kaikki on toiminut säännöllisesti, vaikka aiemmin näin ei ollut. Oli aika, jolloin kaikki reistasi pahemman kerran hormonitoiminnassa ja esti näin myös raskaaksi tulemisen. Se aika elämässäni ei ollut kaikkein onnellisinta. Tällöin olin naimisissa toisen miehen kanssa ja toiveenamme oli silloinkin lapsi. Mutta kroppani päätti toisin ja kuukautiseni lakkasivat kokonaan 1 1/2 vuodeksi. Lopulta tiemme erosivat ja kehonikin alkoi toimia normaalisti jälleen. Suhteemme oli tuhoon tuomittu alusta alkaen ja kehoni reagoi jatkuvaan stressiin lamauttamalla lisääntymiskykyni. Pääni yritti järkeillä vielä jonkin aikaa, että kyllä tästä selvitään ja toinen voi muuttua, mutta kehoni tiesi jo. Jälkikäteen ajatellen oli tietenkin luojan lykky, ettei lasta koskaan tullut ja uskonkin jossain määrin, että luonto teki tässä kohtaa tehtävänsä. Tokihan ihmisen lisääntymiskyky on yksi herkimmistä reagoimaan ulkopuolelta tuleviin ärsykeisiin, kuten esimerkiksi ilmansaasteisiin, stressiin jne.

Tämän takia pelko nostaa päätään, heti kun jotain poikkeavaa sillä saralla tulee vastaan. Kuukautiseni ovat nyt useamman kuukauden tulleet vähän miten sattuu ja nyt pelkään niiden pois jääntiä kokonaan. Raskaus kun ei kerran ollut kyseessä. Huvittavaa tässä tilanteessa on se, että olen muka ollut tuntevinani pieniä “raskausoireita”,  kuten väsymystä ja pientä etovaa oloa. Lisäksi on ollut pieniä “outoja” vatsakipuja. Mietinkin, että voinko olla niin luulotautinen, että kuvittelen jo itselleni oireetkin koska toive on niin suuri? Se olisi jo aika paksua. Entä voiko kuukautiset jäädä tulematta vain, koska toivoin olevani raskaana ja halusin niiden myöhästyvän? Eli onko kyseessä vain mieleni tekemä temppu? Onkohan sellainen edes mahdollista? Toki joskushan testi ei heti alkuun anna positiivista tulosta, vaikka raskaus olisikin alkanut. Mutta edellisellä kerralla tulos oli kyllä heti erittäin selkeä. Enkä haluaisi turhaa toivoa lietsoa sillä, että alan miettimään sellaista vaihtoehoa. Tietenkin myös nämä pienet “oireet” voivat olla vain ihan puhdasta väsymystä…

Kaikkein eniten tässä kaikessa pelottaa se, että on kyse nyt jostain muusta… Olemme eläneet parisuhteessamme rankkoja aikoja, joista olemme kuitenkin tähän mennessä puhumalla selvinneet. Mutta kun kroppani päättää olla toimimatta normaalisti, tulee väistämättä mieleen mikä meidän elämässä on niin huonosti, että kehoni reagoi näin. Se on aika selkeä viesti minulle jostakin. Tiedän, että olen ollut melkoisen stressin ja paineen alla pidemmän aikaa monista syistä, mutta en haluaisi vielä uskoa siihen, että tilanne on niin paha. Vaikka melko pitkään ihminenkin kestää kaikenlaista. Lähinnä elätän toiveita, että olemme saaneet parisuhteessa puhuttua asioista niin, että muutos alkaisi tapahtua. Se toki vie jonkin aikaa ja molempien pitää tehdä töitä sen eteen, mutta olen toiveikas sen suhteen koska molemmat ovat siihen sitoutuneet. Kuitenkin raskaustoiveen kariutuminen sai minut jotenkin putoamaan korkeammalta kuin olin ajatellut, kun oli kokenut niitä “oireitakin”, niin toive oli herännyt vain enemmän. Nyt pitäisi vain yrittää sysätä koko asia taka-alalle ja olla toivomatta liikaa, ettei yrittämisestäkin tule paineita. Silloin mennään liian pitkälle. Aikahan sen näyttää kuinka tässä lopulta käy…

Toivon kuitenkin, että kehoni alkaisi toimia normaaliin tapaan ja osottaisi, ettei sen suhteen ole syytä huoleen. Lapsi tulee, kun aika on oikea. Niin meille kuin hänellekin. Toivon kuitenkin, ettei minun tarvitsisi pelätä parisuhteeni puolesta, joka tähän mennessä on ollut paras kaikista. Mutta kaikki ei ole yksin minusta kiinni tietenkään, eikä yksi mylly jauhoja jauha kuten äidilläni on tapana sanoa. Joten senkin kohtalon aika näyttää. Kai kaikella on vain tarkoituksensa?

Päivät on vierähtänyt, enkä ole tännekään kirjottanu. Aina on muka kiire, vaikka moni voisi luulla, ettei kotona ollessa ole kiirettä mihinkään. Eikä periaatteessa kiirettä olekaan, mutta ei ole kyllä aikaakaan tehdä kauheasti ylimääräisiä juttuja. Haluja olisi kyllä tehdä vaikka ja mitä.

Lapsen kanssa kotona ollessa (ainakin minulla) päivät menevät siihen, että huolehdin vain sen pienen ihmisen hyvinvoinnista. Se menee kaiken edelle. Se, että lapsella on ruokaa oikeaan aikaan, tarpeeksi unta, säännöllinen päivärytmi ja jokapäiväistä ulkoilua, on täysipäiväistä hommaa. Paljon ei itse ehdi alas istua ihmettelmään, että mitäköhän sitä tekisi ja lapsen tarpeet tulevat aina ensimmäisinä ennen omia. Varsinkaan sen jälkeen, kun lapsi on lähtenyt liikkeelle, ei tekemisen puutetta todellakaan ole ollut! Lapsen päiväuniaika on itselle pieni hengähdystauko, jolloin itse tulee syötyä, luettua ehkä sähköpostit ja tehtyä pakollisia kotitöitä. Joskus siinä ajassa ei edes kerkiä kaikkea ja seuraavan kerran aikaa on illalla lapsen mentyä nukkumaan. Onneksi yleensä olen iltakukkuja, jolloin itselle jää hetki aikaa illalla tehdä omia juttuja. Toisin olisi, jos itsekin sammuisi yhdeksältä illalla

Tärkeiksi on muodostunut ne pienet irtiotot kodin arjesta, jolloin pääsee itsekseen jonnekin hetkeksi. Niitä hetkiä kun ei liikaa ole. Vaikka en haluaisi kyllä sellaistakaan elämää, että olisin jatkuvasti jossain menossa, enkä kotona juuri lainkaan. Mutta kun vietät päivät pitkät kotona, ei oikein osaa irtaantua siitä tekemisestä vaikka toinenkin osapuoli olisi kotona tekemässä asioita. Silloin ainoa keino irtaantua on lähteä pois kotiympäristöstä. Parasta on joka viikkoinen treffi parhaan ystävän kanssa. Tavataan kaupungilla, jomman kumman luona tai jossain muualla, mistä saa kahvia Vaihdetaan kuulumisia, parannetaan maailmaa (yleensä meidän omia ), tai vaan nautitaan hyvästä kahvista jossain kahvilassa ja minä tietenkin myös jostain äklömakeasta kahvipullasta tai leivoksesta! Mikä voisi olla sen parempaa? Hyvän ystävän seuraa ei voita monikaan asia ja mielenterveydelle kotona ollessa on tärkeää päästä välillä puhumaan muistakin asioista kuin lapsista. Nämä pienet hetket ovat arjen piristysruiskeita, eikä siihen paljon tarvita. Ei tarvitse ottaa viikkoa hermolomaa arjen pyörityksestä, kun huolehtii pääkopan kunnosta edes sen kerran viikossa.

Tänään toivottavasti on jälleen se päivä. Mutta jos ei tänään, niin viimeistään huomenna! Onneksi on sellainen rikkaus kuin ystävät.

Alan ymmärtää mitä äitini aikoinaan tarkoitti käyttäessään ilmaisua “nuijanukutus”… Sitä käytettiin yleensä siinä tapauksessa, kun äiti oli lopen kyllästynyt illalla kahden tappelevan vekaran riehumiseen eikä nukkumaan meno ollut ensimmäisenä mielessä. Silloin äiti manasi että: “Teille pitäisi antaa nuijanukutus”. Tietenkin tiesimme veljeni kanssa, että se oli leikkiä, mutta tämä sana ei koskaan oikein pienelle lapselle auennut.

Nyt se alkaa avautua ihan uudesta vinkkelistä. Siirryimme pois pinnasängystä 1,5-vuotiaan kanssa ja muutama päivä on harjoiteltu nukkumista “isojen poikien” sängyssä. Alku meni oikein hienosti, eikä sieltä noustu kertaakaan, vaikka pinnat puuttuivat. Arvelin kuitenkin, että tämä idea ei ole vielä pienelle miehelle juolahtanut mieleen. Olin aivan oikeassa… Päiväunille mennessä herra nousi ylös sängystä varmaan sen 20 kertaa ja lopulta sain pitää hänet sängyssä, kunnes nukahti. Nukahdettuaan nukkui kuitenkin hyvin, kuten yölläkin.

Tämä ilta oli oikea tahtojen taisto. Yli tunnin herra ravasi edestakaisin sängyn ja huoneen oven väliä ja minä aina komensin takaisin sänkyyn tai vein sinne. Lopulta kuitenkin voitin taistelun ja pieni mies simahti. Voitin siis tämän erän ainakin!

Mutta tämä sai miettimään, että mistäköhän sitä saisi pienten lasten vanhemmat ammennettua viisinkertaisen annoksen periksiantamattomuutta? Sitä nimittäin tarvittaisi välillä enemmän kuin luoja on suonut. Neuvolan tätikin totesi, että yleensä lapsella on pidempi pinna kuin vanhemmilla. Eli yleensä käy niin, että vanhempi antaa ensimmäisenä periksi sääntöjä testaavalle tai kiukuttelevalle lapselle. Mielestäni olen suhteellisen pitkä pinnainen ja tässä sitä oppii entistä enemmän. Mutta toki hermoja koetellaan oikeastaan päivittäin. Silti mietin tuota periksiantamattomuutta, jota pitäisi olla todella, todella paljon. Siinä tilanteessa, kun pieni ihminen on noussut 20 kertaa sieltä sängystä ja tiedät toisen mokoman olevan edessä, tekisi mieli jäädä sängyn viereen nukuttamaan lapsi uneen asti. Mutta olen päättänyt, etten opeta häntä siihen, että jonkun pitää olla koko ajan vieressä. Näin hän oppisi nukahtamaan itse. Näin on tähän asti ollutkin. Poika on nukahtanut ilman mitään ongelmia itsekseen, saattanut tovin lauleskella tai höpötellä omiaan ja nukahtaa. Senkään takia en nyt haluaisi muuttaa rutiineja. Joten ei muuta kuin kantamaan lasta kerta toisensa jälkeen takaisin sänkyyn, peittely ja hyvän yön toivotus. Kunnes hän on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä. Tänään siihen meni reilu tunti. Mutta uskon, että jos vain jaksan olla asiassa järkkymätön, hän lopulta oppii ettei sängystä nousta. Se on palkinto, joka seuraa siitä, etten antanut periksi.

Tässä suhteessa olen melko pitkä pinnainen. Jaksan olla järkkymätön, kun olen päättänyt toimia tietyllä tavalla. Toki välillä pitää miettiä uudelleen toimintatapojaan, jos jokin ei näytä toimivan lapsen kanssa. Kaikkihan hekin ovat yksilöllisiä. Mutta jos puhutaan nyt vain tästä asiasta. Puolisollani ei ole samanlaista pitkäjänteisyyttä. Tai olisi varmaan, mutta hänellä ei pokka yksinkertaisesti pidä pienen miehen temppuillessa. Tänäänkin isi kihersi oven raossa pojan testatessa milloin minkäkinlaista keinoa päästä pois sängystä. Yritä siinä nyt itse sitten olla tiukkana… Lopulta piti komentaa isikin pois paikalta, kun ei meinannut naurua saada pidäteltyä. Siinä olisi mennyt hukkaan koko taktiikka ja tehty työ, kun pieni mies olisi huomannut hänen leikkinsä olevan hauska juttu. Mutta lopulta kun usko oli jo loppumassa, herra nukahti. Ah! Toivon ettei huomenna ole edessä ihan niin pitkä taisto, mutta varmaan muutaman päivän tämä opettelu vielä kestää. Ja toivon että selviän tästä lopullisena voittajana

Mutta siis äidin käyttämä termi “nuijanukutus” ei kuulostanut enään yhtään omituiselta ilmaisulta tämän illan jälkeen. Sille sanalle olisi varmasti käyttöä vielä monen monituisena iltana tulevien vuosien varrella.

Niin se on taas joulu juhlittu tältäkin vuodelta… Eikä siinä mitään, se oli oikein mukava joulu. Rauhallinen, ilman mitään stressiä ja yhdessä olosta perheen kanssa nauttien. Sellainen joulun mielestäni pitäisikin olla, mutta se tuntuu monelta unohtuneen kaiken kiireen ja “hullun myllyn” keskellä. En voi olla muuta kuin tyytyväinen, ettei tarvinnut tänäkään vuonna seistä kassan takana kuuntelemassa kiukkuisia ihmisiä, jotka tulevat jouluostoksilleen viime tingassa ja purkavat kiukkunsa syyttömälle kassahenkilölle.

Tämä oli jo toinen joulu, kun olen poissa työelämästä. Hoitovapaalla siis, mutta ensi kesänä paluu olisi edessä, eikä se ajatus innosta vielä tippaakaan. Sen verran täynnä olin pois jäädessäni sitä paikkaa ja työtä, että hirvittää jo nyt ajatus takaisin joutumisesta sinne… Mutta ehkä ennen kesäkuuta keksin jonkin ratkaisun asiaan ja yritän vaikka katsella uutta työpaikkaa? Toisaalta uudet tuulet puhaltavat siihenkin risukasaan, joten muutoksia varmasti on luvassa. Mutta muuttuuko asiat parempaan puolessa vuodessa? Tuskin. Kyllä se vaatii enemmän aikaa ja melko suuria muutoksia. Korkeintaan järjestetään taas vaihteeksi uudet yt-neuvottelut, niin kuin henkilökuntaa ei olisi jo tarpeeksi pistetty pihalle. Siitäkös jengi taas riemastuu ja motivaatio, joka aika hyvin on jo ihmisiltä siinä lafkassa viety, tuskin ainakaan sellaisesta kohoaa.

Minua ainakin jaksaa ihmetyttää, että koska tulee raja vastaan ja että koskakohan firmat alkaisivat oikeasti arvostaa työntekijöitään? Kai sellaisiakin yrityksiä jostain löytyy, mutta aika harvassa ne varmasti ovat. Nykyään kun pitäisi vaan kauheasti tehdä tulosta ja tulosta. Kaikki se revitään irti henkilöstön niskavilloista. Porukkaa pistetään pihalle mikä keritään ja samalla odotetaan jäljelle jääneiden tekevän töitä moninkertaisesti ja koko ajan pitäisi tehdä enemmän ja pienemmillä resurseilla. Tämä vain tuntuu olevan tämän hetken trendi monessa paikassa. Odotan mielenkiinnolla sitä tulevaisuutta, kun raja oikeasti tulee vastaan. Se, että ihmisen sietokyky ylittyy, eikä enää jaksetakaan hoitaa niitä hommia. Tai, että uudet tulokkaat eivät vain yksinkertaisesti suostu tekemään työtä sellaisilla ehdoilla. Jotainhan on asioille tapahduttava… Tätä menoa nämäkin resurssit kulutetaan loppuun hyvin nopeasti. Mutta aika sen näyttää. Olisi kuitenkin mukavaa vielä hetki pidempään seurata tätä kaikkea täältä sivusta, ettei itse tarvitsisi olla taistelemassa asioiden etenemiseksi. Koska se juuri siellä odottaa, jos en keksi ratkaisua ennen sitä.

Olen siis tosiaan päättänyt kirjoittaa blogia… En tiedä onko tässä järjen hiventäkään. Mutta tämä tuntui hyvältä idealta, joten kirjoitetaan sitten. Seuraavaksi pitäisi varmaan miettiä mistä sitä kirjoittaisi? En ole oikein suunnitellut mitään aihealuetta esimerkiksi, johon tämä blogi olisi tarkoitettu. Kirjoittelen siis varmaankin kaikkea mitä mieleen juolahtaa milloinkin.

Paljon tulee luultavasti kirjoiteltua elämästä pienen lapsen kanssa, koska sitähän tämä elämä tällä hetkellä minulla pitkälti on. Siitä kyllä riittääkin ammennettavaa Mutta en kuitenkaan halua blogini olevan mikään kotiäidin vuodatuskanava, jolla etsitään vertaistukea. Se on kaukana minusta. Toivottavasti! Elämässä on niin paljon muutakin, ainakin vielä jonain päivänä. Heh

Katsotaan mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Voihan olla, että parin viikon päästä olen jo lopen kyllästynyt koko touhuun ja totean tämän olevan huono idea. Sitten pistetään pillit pussiin ja ihmetellään uusia juttuja. Toisaalta voi olla, että jäänkin koukkuun kirjoittamiseen ja siihen, että on jokin kanava purkaa omia fiiliksiä. We’ll see…